Pikkutilan elämää

Vähän vasikoita ja kalkkunoita

Share |

Maanantai 9.5.2016


Kalkkunatipit ovat olleet sen pari viikkoa ja vasikat viikon. Kaikenlaista on ennättänyt jo sattua niiden kanssa.

Aloitetaan vaikka kalkkunoista. Ihka ensimmäinen vastoinkäyminen sattui jo ennen niiden tuloa. Olimme tilanneet rehut hyvissä ajoin, sitten soittaesamme että nyt tulemme ne hakemaan, toteaa myyjä, että ei siellä keskusvarastolla ollut niitä rehuja! No, et sitten voinut ilmoittaa! Paniikki päälle, mistä rehua tähän hätään, tirpat tulevat parin päivän päästä. Naapurikaupungista löytyi varastosaldon mukaan pari säkkiä. Huh helpotus, niillä pääsemme alkuu. Tipujen hakumatkalla poikkeama rehukauppaan. Siellähän ne säkit odottivat varastossa, vaan ei meitä, päällä oli jotta varattu ja ihan toiselle henkilölle. No mitäs nyt? Ainoa rehu mitä on saatavilla on kakkosrehua, raekooltaan ihan liian isoa pienille. Parempi sekin kuin ei mitään. Niin me sitten huuruutimme pari ensimmäistä päivää tehosekoittimella rehua pienemmäksi. Yksi sauvasekoitin siinä hommassa otti itseensä, lidlin joku härveli kesti vallan hyvin. Lopulta oikeat rehut odottivat kaupassa, työpäivän jälkeen parin sadan kilometrin hupiajelu ja auto oli täynnä rehuja.

Tipit matkustivat hyvin, kaikki olivat terhakoita ja pirteitä saapuessaan. Nehän siis saapuvat päivän vanhoina suoraan haudottamosta. Latjasimme tipuja karsinaan, lämpölamput, keinoemot, ruuat, vedet, kaikki olivat valmiina. Sitten poikeama tuvassa jotain hakemassa. Sillä välin vesiletku oli pudonnut ja auennut, lorottaen suoraan tipukarsinaan päin. Ensimmäiset ajatukset tämän näyn edessä eivät ole julkaisukelpoisia. Sitten mukamas huomasin, ettei ne tiput olekaan veden vallassa, sitä vettä on vaan käytävällä. Mitä vielä, vettä oli reilusti karsinassakin, mutta tiput kelluivat reilun turvelautan päällä. Kiireesti tipuja laatikoihin mättämään. Yksi onneton oli poljettu veteen ja hukkunut, muutama oli hieman märkä. Suurin osa kuitenkin ihan kuivia ja kunnossa. Toki närkästyneitä takaisin laatikkoon joutumisesta. Hetken oli aika huisketta, kun lajittelimme kuivia ja märkiä tipuja laatikoihin. Märät lähtivät tupaan hiustenkuivaajalla kuivattavaksi ja kuivat lämpölampun alle. Läpimärät turpeet joutuivat ulos ja kuivat kärrättiin tilalle. Onni, että turvetta oli niin reilukerros, jotta se kantoi tiput.

Menetyksenä oli vaan yksi hukkunut, muut selvisivät elolle kylvystä huolimatta. Taisivat jopa tykätä hiustenkuivaajasta, ainakin niin tyytyväistä porukkaa oli föönin alla.

Viikko kai siinä menikin, että elo oli normaalia ja rauhaisaa. Sitten oli jäänyt karsinan ovi huonosti kiinni ja aamulla tirpat odottivat pitkin käytävää ja kyyhkylää. Reilun parin sadan tipun keräily pitkin kanalaa kävi työstä. Sitten kun kuvitteli kaikkien olevan karsinassa jostain viipotti vielä joku. Yksi oli naamioitunut niin hyvin kyyhkyn pesään jotta meinasi jäädä sinne. Onni oli lämpimät yöt ja kaikki olivat kunnossa. Olihan se karsinan ovi sepposen selällään, mutta kukaan ei ollut siellä lämpölamppujen lämmössä. 

Eilen jaoimme tipuset kahteen porukkaan, kun yhdessä alkoi tulla ahdasta. Kyllä ne kasvaa nopeaan, pari päivää reissussa ja tiput ovat hurahtaneet sillä välin mahdottomasti. Kevät edistyy sitä vauhtia, että ovat päässeet jo maistamaan vihreää ja näkyyhän tuo maistuvan.

butti_ja_pulu

Sitten vasikoihin. Vappuna saapui kaksi Länsisuomenkarjan edustajaa ja yksi Kyyttö. Kyllä ne ovat sieviä! Myyjä laittoi mukaan tuttua rehua ja maitoa,  ja huolehti muutenkin onnistuneesta siirrosta. Vasikat olivat tottuneet juomaan tuttisankosta, mutta jostain syystä täällä meillä maito ei maistunut. Vähän jo mietimme pitääkö alkaa letkuttamaan ja eläinlääkäriä kutsumaan jos vallan juomattomaksi heittäytyvät. Myyjä rauhoitteli, ne ovat Suomenkarjaa, ei hätää kyllä ne juovat kun jano tulee. Pari päivää siihen meni kunnes se jano tuli ja alkoi maito maistua. Nyt se sitten jo maistuukin niin hyvin, että tuttisankojen laitossa saa olla nopea.

Aurinkoiset päivät houkuttelivat päästämään vasikat ulos. Päästimme ne vapaana rallaamaan pihaan, koska on aidattu alue eivätkä ne pääse ihan tietämättään häviämään ja kyllähän ne saadaan takaisin sisään. Tai niin me kuvittelimme. Kyllä niitä juoksutti, mitä riemua! Väsyhän siinä alkoi tulla ja suunta ei todellakaan ollut oma karsina vaan metsä. Sinne ne painuivat kuusten alle köllölleen. Keskeytimme toisten päikkärit pahasti ja lähdimme saattelemaan kohti navettaa. Aika mahdoton tehtävä, vaikka apujoukoiksi oli valjastettu jo lapset ja koirat. Monta kertaa piti käydä kuusten alla miettimässä minne oltiinkaan menossa. Eivätkä ne sitten navettaan päätyneetkään vaan Irmelin kaveriksi tarhaan ja sisälle ne saatiin vasta Irmelin kanssa. Kummasti heräsi kysymys mitä tapahtuu kun päästämme heidät isolle laitumelle...

vasut


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini