Pikkutilan elämää

Kaikenlaisia ostoksia ja kolmiodraamaa

Maanantai 23.5.2016 klo 15:20

Istuin junassa matkalla kotia päin, selailin facebookia joka läväytti näkösälle myydään minikyyttö ilmoituksen. Lähetin ilmoituksen kotimiehelle joka vastasi viestiin ?. Kunhan lähetin ei mitään kummempaa, söpö elukka ja aika lähellä. Sain viestin, että soitin sinne ja huomenna mennään katsomaan. Vai niin. Kuulemma saan sen synttärilahjaksi jos siltä tuntuu. No, kyytöstähän me olemme haaveilleet jo pitkään, ja pienestä sellaisesta. Kerroin, että sen täytyy olla täyspäinen rauhallinen elukka jos meinaa meille muuttaa. Toinen rauhoittelee, että katsomaan vaan mennään ja ainahan sen voi jättää ostamatta jos siltä tuntuu. Lähdönhetki koitti, kai me otetaan koppi mukaan, ettei montaa kertaa tarvitse ajaa jos on mieleinen elukka. Sama kai se on perään laittaa. Kuka tässä huijaa ja ketä, aika varmaa on, että kyytön kanssa kotia tullaan.

Perillä odotti kaunis kyyttökarja, huolella pidetty ja vaalittu, mutta entäs se meidän elukka. Tosiaan pieni, mutta äärimmäisen vauhko eläin hyppi pitkin seiniä. Ei puhettakaan, että minkäänlaista tuttavuutta olisi tehnyt. Katselimme muita eläimiä ja valtavaa kyyttösonnia, en tiennytkään, että niistä niin isoja voi kasvaa. Samalla vilkuilin pientä henkensä edestä pelkäävää pientä kyyttöä joka tärisi muista erotettuna valmiina lähtemään meille. Lahjan hankkija oli jo varma, etten sellaista huoli, mutta sitten vaan suusta tuli sanat, laitetaan se kyytiin, kyllä me pärjätätään.

Ja olihan siinä kyytiin laittamista, lopulta MonteRosa oli kopissa ja kotimatka saattoi alkaa. Välillä erehdyimme pysähtymään ja katsomaan miten päin siellä ollaan matkustamassa. Ihan oikein ja rauhassa, mutta annas olla kun minun naaman näki. 

Kotipihassa sitten virittelimme reitin jota pitkin Roosa joutuisi vasikoiden kanssa samaan karsinaan. Tässä vaiheessa oli aika selvää, että taluttaminen ei ole kenellekään hyväksi. Suunnitelma oli, että eläin irti, takalauta alas ja ainoa suunta on oikea karsina. Muuten hyvä, mutta Roosan etusorkka oli jumissa lavassa joka esti etupuomin ali tulon,  siitä irtosi vammoitta ja sitten pää jo näkyikin yläluukusta ennen kuin takalauta oli edes auki. Takalauta rysähti jalalleni ja lehmänen suunnisti possukarsinalle. Onneksi ei mitään sen vakavampaa ja äkkiä löytyi muut nautaeläimet joista sai turvaa.

Sellainen kyyttö meille muutti. Seuraavat päivät pelotti vielä niin vietävästi, mutta uteliaisuus näkyy voittavan monessa asiassa. Harjauskin alkoi onnistua, ei tosin paikallaan pysyen vaan minun ympärillä pyörien. Ensimmäisen napakan potkunkin jo sain, joku raja sentään mistä häntä kosketellaan.

Aika näyttää tuleeko Roosasta meille koskaan lehmää. Kunhan saadaan vasikat pois juotosta, muuttavat kaikki elikot Irmelin kanssa laitumelle. Irmeli ei olekaan vielä tavannut Roosaa vaan viettää laidunelämää Purku-pässin kanssa. Aluksi täytyi vähän otsia kolistella, mutta nyt jo märehditään kylkikyljessä.

Sitten ne toiset ostokset. Tyttäremme halusi omia kanoja joiden munia voisi sitten myydä. Lähikanalalla oli juuri kanojen poisto ja ajattelimme ostaa sieltä parikymmentä munijaa. Ihan hyvältä kuulostaa tähän asti. Kanat haettiin ja kaikenlaisia räähkiä laatikosta paljastuikaan! Osa puolikaljuja, osalla sentään jonkinlaiset höyhenet. Ensimmäiseksi leikattiin kynnet. Kanaset laitettiin turvekuivitettuun reilun kokoiseen häkkiin. Vaan mitäpä ne tekikään, pakkautuivat läjään yhteen nurkkaan ja hoitajansa nähdessään lentelivät pitkin seiniä. Jätimme ne omaan rauhaansa tottumaan erilaiseen ympäristöön. 

Seuraavana päivänä lapsi soitti paniikkipuhelun, että hänen kanansa ovat aivan veressä ja yksi on kuollut. Näky oli todellakin aika kaamea. Kanat olivat nokkineet toisiaan kloaakkiaukosta ja pyrstöstä. Sitten alkoikin veristen kanojen haavojen putsaus. Pahimmin nokitut laitoimme omaan häkkiinsä toipumaan ja kukon pitämään kuria toisille rouville. Eipä auttanut, seuraavana päivänä edessä oli sama homma ja taas yksi kuollut. Taas pahimmin nokitut laitettiin omaan häkkiinsä. Neljä kanaa yhdessä näkyi toimivan ja lopettivat toistensa nokkimisen. Kukosta taas ei ollut mitään hyötyä pitämään pahapäisiä rouviaan kurissa. Kaiken kaikkiaan 20 kanasta neljä kuoli, nyt näyttää suhteellisen tasaiselta elo. Tarkoitus kuitenkin olisi laittaa kanat ulkotarhaan, mitähän siitäkin tulee.

Tämä oli meidän ensimmäinen ja viimeinen kerta ottaa tehokanoja. Harmi vaan, että nämä sattuivat tyttärelle. Toivotaan, että ulkoilmaelämä alkaa onnistua ja osaavat olla sopuisasti isossa tarhassa.

Sitten niihin kolmiodraamoihin. Kaikki alkoi Kauko-karjusta joka päätti lähteä ottamaan mittaa Turbo-karjusta. Huonostihan siinä kävi puolet pienemmälle Kaukolle, kuve ja kankku auki. Kauko joutui eristykseen sisälle ja antibioottikuurille. Haava ei voitu ommella sen ollessa liikkuvassa paikassa, jouduimme siis huuhtomaan sitä aamuin illoin. Aluksi hoitotoimet onnistuivat hyvin, mutta kunnon kohennuttua emme enää olleet samaa mieltä asioista. Haava parantui kuitenkin hyvin ja kohta voisi miettiä Kaukon siirtoa takaisin ulos.

Vieroitimme Pipsan possut ja siirsimme koko possuköörin tarhaan opettelemaan sähköaidan salaisuuksia. Hyvin meni, kaksi pahnuetta yhdistyi nätisti ja joukkoon mahtui vielä yksi uusi ostoemakko. Mutta Pipsapa ei halunnut siirtyä vanhaan tuttuun porukkaan vaan rytisteli aidoista läpi ja majoittui Kaukon sairaskarsinan äärelle päivystämään. Laitoimme sen talliin jossa se väänteli oven rikki ja ilmestyi taas Kaukon karsinan äärelle. Sillä välin aidoissa pysymätön ostoleikko rakastui Pipsaan ja seurasi sitä herkeämättä kaikkialle. Nyt pihalla puuhasi kaksi sikaa joista kummallakaan ei ollut aikomustakaan pysyä tarhassa. Lopulta Pipsa kyllästyi Kaukon liehittelyyn joka ei vastannut hänen tunteisiinsa ja käveli kehotuksesta tarhaansa ja on siellä pysynyt. Leikko juoksee edelleen vapaana, vähän mietimme hyväksyisikö Spessu sen samaan tarhaan.

 

Kommentoi kirjoitusta.

Vähän vasikoita ja kalkkunoita

Maanantai 9.5.2016

Kalkkunatipit ovat olleet sen pari viikkoa ja vasikat viikon. Kaikenlaista on ennättänyt jo sattua niiden kanssa.

Aloitetaan vaikka kalkkunoista. Ihka ensimmäinen vastoinkäyminen sattui jo ennen niiden tuloa. Olimme tilanneet rehut hyvissä ajoin, sitten soittaesamme että nyt tulemme ne hakemaan, toteaa myyjä, että ei siellä keskusvarastolla ollut niitä rehuja! No, et sitten voinut ilmoittaa! Paniikki päälle, mistä rehua tähän hätään, tirpat tulevat parin päivän päästä. Naapurikaupungista löytyi varastosaldon mukaan pari säkkiä. Huh helpotus, niillä pääsemme alkuu. Tipujen hakumatkalla poikkeama rehukauppaan. Siellähän ne säkit odottivat varastossa, vaan ei meitä, päällä oli jotta varattu ja ihan toiselle henkilölle. No mitäs nyt? Ainoa rehu mitä on saatavilla on kakkosrehua, raekooltaan ihan liian isoa pienille. Parempi sekin kuin ei mitään. Niin me sitten huuruutimme pari ensimmäistä päivää tehosekoittimella rehua pienemmäksi. Yksi sauvasekoitin siinä hommassa otti itseensä, lidlin joku härveli kesti vallan hyvin. Lopulta oikeat rehut odottivat kaupassa, työpäivän jälkeen parin sadan kilometrin hupiajelu ja auto oli täynnä rehuja.

Tipit matkustivat hyvin, kaikki olivat terhakoita ja pirteitä saapuessaan. Nehän siis saapuvat päivän vanhoina suoraan haudottamosta. Latjasimme tipuja karsinaan, lämpölamput, keinoemot, ruuat, vedet, kaikki olivat valmiina. Sitten poikeama tuvassa jotain hakemassa. Sillä välin vesiletku oli pudonnut ja auennut, lorottaen suoraan tipukarsinaan päin. Ensimmäiset ajatukset tämän näyn edessä eivät ole julkaisukelpoisia. Sitten mukamas huomasin, ettei ne tiput olekaan veden vallassa, sitä vettä on vaan käytävällä. Mitä vielä, vettä oli reilusti karsinassakin, mutta tiput kelluivat reilun turvelautan päällä. Kiireesti tipuja laatikoihin mättämään. Yksi onneton oli poljettu veteen ja hukkunut, muutama oli hieman märkä. Suurin osa kuitenkin ihan kuivia ja kunnossa. Toki närkästyneitä takaisin laatikkoon joutumisesta. Hetken oli aika huisketta, kun lajittelimme kuivia ja märkiä tipuja laatikoihin. Märät lähtivät tupaan hiustenkuivaajalla kuivattavaksi ja kuivat lämpölampun alle. Läpimärät turpeet joutuivat ulos ja kuivat kärrättiin tilalle. Onni, että turvetta oli niin reilukerros, jotta se kantoi tiput.

Menetyksenä oli vaan yksi hukkunut, muut selvisivät elolle kylvystä huolimatta. Taisivat jopa tykätä hiustenkuivaajasta, ainakin niin tyytyväistä porukkaa oli föönin alla.

Viikko kai siinä menikin, että elo oli normaalia ja rauhaisaa. Sitten oli jäänyt karsinan ovi huonosti kiinni ja aamulla tirpat odottivat pitkin käytävää ja kyyhkylää. Reilun parin sadan tipun keräily pitkin kanalaa kävi työstä. Sitten kun kuvitteli kaikkien olevan karsinassa jostain viipotti vielä joku. Yksi oli naamioitunut niin hyvin kyyhkyn pesään jotta meinasi jäädä sinne. Onni oli lämpimät yöt ja kaikki olivat kunnossa. Olihan se karsinan ovi sepposen selällään, mutta kukaan ei ollut siellä lämpölamppujen lämmössä. 

Eilen jaoimme tipuset kahteen porukkaan, kun yhdessä alkoi tulla ahdasta. Kyllä ne kasvaa nopeaan, pari päivää reissussa ja tiput ovat hurahtaneet sillä välin mahdottomasti. Kevät edistyy sitä vauhtia, että ovat päässeet jo maistamaan vihreää ja näkyyhän tuo maistuvan.

butti_ja_pulu

Sitten vasikoihin. Vappuna saapui kaksi Länsisuomenkarjan edustajaa ja yksi Kyyttö. Kyllä ne ovat sieviä! Myyjä laittoi mukaan tuttua rehua ja maitoa,  ja huolehti muutenkin onnistuneesta siirrosta. Vasikat olivat tottuneet juomaan tuttisankosta, mutta jostain syystä täällä meillä maito ei maistunut. Vähän jo mietimme pitääkö alkaa letkuttamaan ja eläinlääkäriä kutsumaan jos vallan juomattomaksi heittäytyvät. Myyjä rauhoitteli, ne ovat Suomenkarjaa, ei hätää kyllä ne juovat kun jano tulee. Pari päivää siihen meni kunnes se jano tuli ja alkoi maito maistua. Nyt se sitten jo maistuukin niin hyvin, että tuttisankojen laitossa saa olla nopea.

Aurinkoiset päivät houkuttelivat päästämään vasikat ulos. Päästimme ne vapaana rallaamaan pihaan, koska on aidattu alue eivätkä ne pääse ihan tietämättään häviämään ja kyllähän ne saadaan takaisin sisään. Tai niin me kuvittelimme. Kyllä niitä juoksutti, mitä riemua! Väsyhän siinä alkoi tulla ja suunta ei todellakaan ollut oma karsina vaan metsä. Sinne ne painuivat kuusten alle köllölleen. Keskeytimme toisten päikkärit pahasti ja lähdimme saattelemaan kohti navettaa. Aika mahdoton tehtävä, vaikka apujoukoiksi oli valjastettu jo lapset ja koirat. Monta kertaa piti käydä kuusten alla miettimässä minne oltiinkaan menossa. Eivätkä ne sitten navettaan päätyneetkään vaan Irmelin kaveriksi tarhaan ja sisälle ne saatiin vasta Irmelin kanssa. Kummasti heräsi kysymys mitä tapahtuu kun päästämme heidät isolle laitumelle...

vasut

Kommentoi kirjoitusta.